Mikä on 2010-luvulla julkaistu merkittävin venäläinen kaunokirjallinen teos? Tätä pohti joukko kirjallisuudentutkijoita ja kriitikoita New Yorkissa tämän vuoden helmikuussa. Vastaus tähän kysymykseen paljastuu jutun lopussa.
Ehdokkaina merkittävimmäksi kirjaksi olivat NOS-palkinnon saaneet teokset 2009-2019. Näitä ovat:
Lena Eltangin Kamennyje kljony, Vladimir Sorokinin romaanit Metel ja Manaraga, Igor Vishnevetskin Leningrad, Lev Rubinsteinin, Boris Legon ja Aleksei Tsvetkovin kertomuskokoelmat, Andrei Ivanovin Harbinskije motylki, Danila Zaitsevin muistelmat, Maria Stepanovan Muiston muistolle ja Alexander Stesinin Nju Jorkski obhod. Stepanovan ja Sorokinin lisäksi vain Lev Rubinsteiniä ja Andrei Ivanovia on suomennettu (Kourallinen tomua, suom. Jukka Mallinen)
Miksi valintaa pohdittiin juuri New Yorkissa? Mark Lipovetskin kirjoittamassa artikkelissa (colta.ru) paikkaa perusteltiin sillä, että "isoa omenaa" voi pitää venäläisen kirjallisuuden kolmantena pääkaupunkina. Asuivathan siellä Nobel-kirjailija Joseph Brodsky ja "rakastettu häviäjä" Sergei Dovlatov, sekä nykyisin myös monet amerikkalais-venäläiset kirjailijat. Siellä sijaitsee myös Columbia Universityn yhteydessä Harriman-instituutti, jossa tilaisuus vuosikymmenen kirjan valinnaksi järjestettiin yhteistyössä NOS-palkinnon perustajan, Prohorov säätiön kanssa.
Itse asiassa kyse ei ollut parhaan (mitä se sitten ikinä tarkoittaakin!) kirjan valitseminen vaan kirjan, joka parhaiten heijastaa 2010-lukua ja sen henkeä. Juryn jäsenet olivat kuitenkin sitä mieltä, että tuosta ehdokkaiden listasta puuttui monta kirjailijaa, jotka ovat kirjoittaneet merkittäviä teoksia 2010-luvulla: Viktor Pelevin, Ljudmila Petrushevskaja, Ljudmila Ulitskaja, Svetlana Aleksievitsh, Mihail Shishkin tai Tatjana Tolstaja. Tästä voi olla samaa mieltä. Karsinta on ollut siis kova!
Kisa käytiin lopulta kahden vahvan ja hyvin erilaisen (voi melkein sanoa, toisilleen vastakkaisen) kandidaatin välillä: Maria Stepanovan Muiston muistolle ja Vladimir Sorokinin Metel (Lumipyry)-teoksen välillä. Ja kuten odottaa saattaa, teokset jakoivat juryn jäsenet jyrkästi kahtia kannattajiin ja vastustajiin. Stepanovan kirjan kannattajat olivat sitä mieltä, että teos antaa historiallisen merkityksen niille, jotka ovat pudonneet suurten kertomusten ulkopuolelle: tavallisille ihmisille, joilla kuitenkin on historian kulussa ollut oma tehtävänsä ja merkityksensä. Toisaalta kirjaa kritisoitiin siitä, ettei se oikeastaan tuo mitään uutta 2010-luvulle: tavallisten ihmisten historiasta on kirjoitettu jo ties kuinka kauan.
Sorokinin Metel-teoksen puolestaan nähtiin kuvaavan "helvetillistä iäisyyttä": aika kuluu, mutta mikään ei muutu. Mikäpä kuvaisi paremmin 2010-lukua? Sorokin nähtiin myös yllätyksellisenä kirjailijana: koskaan ei voi tietää, millainen Sorokin paljastuu hänen uudessa kirjassaan. Tämän ovat osoittaneet hänen aikaisemmat teoksensa Goluboje salo (Sinistä rasvaa, ruots. Blått fett, Ben Hellman) ja Pyhän Venäjän palveluksessa (suom. Arvi Perttu). Sorokinilta on suomennettu myös Jono, Marian kolmaskymmenes rakkaus ja Telluuria-romaanit. Sorokinia pidettiin Venäjän merkittävimpänä kirjailijana, joka uudistuu koko ajan ja jonka teksteillä on vaikutusta.
Tämän väittelyn jälkeen juryn äänet näiden kahden teoksen välillä menivät tasan. Niinpä järjestettiin salainen lippuäänestys, jonka tuloksen julistettiin voittajaksi Sorokinin Metel. Sorokin on varmasti kirjallisuudentutkijoiden näkökulmasta mieluinen ja mielenkiintoinen kirjailija, joka on herättänyt paljon keskustelua ja pahennustakin teoksillaan Venäjällä. Lukukokemuksena Sorokinin kirjat eivät ole kaikkein miellyttävimpiä, mutta ainakin ne herättävät reaktioita ja ihmetystä!
(Mukailtu colta.ru-lehden jutusta, Mark Lipovetski: "Проза десятых: между Сорокиным и Степановой" (26.2.2020)
Ehdokkaina merkittävimmäksi kirjaksi olivat NOS-palkinnon saaneet teokset 2009-2019. Näitä ovat:
Lena Eltangin Kamennyje kljony, Vladimir Sorokinin romaanit Metel ja Manaraga, Igor Vishnevetskin Leningrad, Lev Rubinsteinin, Boris Legon ja Aleksei Tsvetkovin kertomuskokoelmat, Andrei Ivanovin Harbinskije motylki, Danila Zaitsevin muistelmat, Maria Stepanovan Muiston muistolle ja Alexander Stesinin Nju Jorkski obhod. Stepanovan ja Sorokinin lisäksi vain Lev Rubinsteiniä ja Andrei Ivanovia on suomennettu (Kourallinen tomua, suom. Jukka Mallinen)
Miksi valintaa pohdittiin juuri New Yorkissa? Mark Lipovetskin kirjoittamassa artikkelissa (colta.ru) paikkaa perusteltiin sillä, että "isoa omenaa" voi pitää venäläisen kirjallisuuden kolmantena pääkaupunkina. Asuivathan siellä Nobel-kirjailija Joseph Brodsky ja "rakastettu häviäjä" Sergei Dovlatov, sekä nykyisin myös monet amerikkalais-venäläiset kirjailijat. Siellä sijaitsee myös Columbia Universityn yhteydessä Harriman-instituutti, jossa tilaisuus vuosikymmenen kirjan valinnaksi järjestettiin yhteistyössä NOS-palkinnon perustajan, Prohorov säätiön kanssa.
Itse asiassa kyse ei ollut parhaan (mitä se sitten ikinä tarkoittaakin!) kirjan valitseminen vaan kirjan, joka parhaiten heijastaa 2010-lukua ja sen henkeä. Juryn jäsenet olivat kuitenkin sitä mieltä, että tuosta ehdokkaiden listasta puuttui monta kirjailijaa, jotka ovat kirjoittaneet merkittäviä teoksia 2010-luvulla: Viktor Pelevin, Ljudmila Petrushevskaja, Ljudmila Ulitskaja, Svetlana Aleksievitsh, Mihail Shishkin tai Tatjana Tolstaja. Tästä voi olla samaa mieltä. Karsinta on ollut siis kova!
Kisa käytiin lopulta kahden vahvan ja hyvin erilaisen (voi melkein sanoa, toisilleen vastakkaisen) kandidaatin välillä: Maria Stepanovan Muiston muistolle ja Vladimir Sorokinin Metel (Lumipyry)-teoksen välillä. Ja kuten odottaa saattaa, teokset jakoivat juryn jäsenet jyrkästi kahtia kannattajiin ja vastustajiin. Stepanovan kirjan kannattajat olivat sitä mieltä, että teos antaa historiallisen merkityksen niille, jotka ovat pudonneet suurten kertomusten ulkopuolelle: tavallisille ihmisille, joilla kuitenkin on historian kulussa ollut oma tehtävänsä ja merkityksensä. Toisaalta kirjaa kritisoitiin siitä, ettei se oikeastaan tuo mitään uutta 2010-luvulle: tavallisten ihmisten historiasta on kirjoitettu jo ties kuinka kauan.
Sorokinin Metel-teoksen puolestaan nähtiin kuvaavan "helvetillistä iäisyyttä": aika kuluu, mutta mikään ei muutu. Mikäpä kuvaisi paremmin 2010-lukua? Sorokin nähtiin myös yllätyksellisenä kirjailijana: koskaan ei voi tietää, millainen Sorokin paljastuu hänen uudessa kirjassaan. Tämän ovat osoittaneet hänen aikaisemmat teoksensa Goluboje salo (Sinistä rasvaa, ruots. Blått fett, Ben Hellman) ja Pyhän Venäjän palveluksessa (suom. Arvi Perttu). Sorokinilta on suomennettu myös Jono, Marian kolmaskymmenes rakkaus ja Telluuria-romaanit. Sorokinia pidettiin Venäjän merkittävimpänä kirjailijana, joka uudistuu koko ajan ja jonka teksteillä on vaikutusta.
Tämän väittelyn jälkeen juryn äänet näiden kahden teoksen välillä menivät tasan. Niinpä järjestettiin salainen lippuäänestys, jonka tuloksen julistettiin voittajaksi Sorokinin Metel. Sorokin on varmasti kirjallisuudentutkijoiden näkökulmasta mieluinen ja mielenkiintoinen kirjailija, joka on herättänyt paljon keskustelua ja pahennustakin teoksillaan Venäjällä. Lukukokemuksena Sorokinin kirjat eivät ole kaikkein miellyttävimpiä, mutta ainakin ne herättävät reaktioita ja ihmetystä!
(Mukailtu colta.ru-lehden jutusta, Mark Lipovetski: "Проза десятых: между Сорокиным и Степановой" (26.2.2020)
Kommentit
Lähetä kommentti