Venäjän tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon, Bolshaja knigan, sai vuonna 2019 runoilijana paremmin tunnetun Maria Stepanovan (s. 1972) teos Muistin muistolle, ven. Памяти памяти. Siinä kirjailija jäljittää sukunsa lähihistoriaa, mikä onkin ollut yksi venäläisen nykykirjallisuuden suosituimmista teemoista Neuvostoliiton romahtamisesta saakka. Stepanovan kirja on venäläisen nykykirjallisuuden kentällä kuitenkin hyvin poikkeuksellinen millä tahansa asteikolla mitattuna. Sen kerronta liikkuu luontevasti niin länsimaisen modernin kulttuuriteorian kuin venäläisen runouden sfääreissä. Stepanova tuntee Mandelstaminsa, Proustinsa ja Sebaldinsa, siteeraa Marianne Hirschin ajatuksia post-memorysta, kokoaa palasia suvun vaietuista vaiheista valokuvien, kirjeiden, muistoesineiden arkistoista. Tekstin kompositio
on paljonpuhuva: kyseessä ei ole johdonmukainen kertomus, vaan kokoelma
tai kollaasi, joka muodostuu eri kertomuksien katkelmista, leikkeistä,
valokuvista, muistiinpanoista, sitaateista. Teksti jäljittää kadonnutta
muistia, ja siksi itse tekstin kirjoittamisesta syntyy "muistia". Pierre Noran mukaan "se, mitä muistetaan, on tietyssä mielessä itse muisti."
Teos on herättänyt poikkeuksellista vastakaikua niin Venäjällä kuin muuallakin. Johtuuko tämä siitä, että kirja heijastaa tietyn sukupolven kokemuksia? Vai onko kyse siitä, että sukupolvien välinen muisti on katkennut, pirstoutunut, ja tämän menetetyn kokemuksen vuoksi on tarpeen kirjoittaa, lukea ja puhua siitä? Kun itse törmäsin kirjaan ensi kerran, halusin lukea sen heti jo pelkästään nimen takia. Kiinnostustani lisäsi entisestään, kun sain tietää teoksen käsittelevän kirjailijan suvun historiaa. Venäläisen nykykirjallisuuden tutkijana olen pitkään odottanut teosta, joka ei kerro vain traumaattisesta menneisyydestä ja traagisista kohtaloista, vaan pohtii sitä, miten me voisimme alkaa ymmärtää tuota menneisyyttä ja sen merkitystä itsellemme.
Teos on herättänyt poikkeuksellista vastakaikua niin Venäjällä kuin muuallakin. Johtuuko tämä siitä, että kirja heijastaa tietyn sukupolven kokemuksia? Vai onko kyse siitä, että sukupolvien välinen muisti on katkennut, pirstoutunut, ja tämän menetetyn kokemuksen vuoksi on tarpeen kirjoittaa, lukea ja puhua siitä? Kun itse törmäsin kirjaan ensi kerran, halusin lukea sen heti jo pelkästään nimen takia. Kiinnostustani lisäsi entisestään, kun sain tietää teoksen käsittelevän kirjailijan suvun historiaa. Venäläisen nykykirjallisuuden tutkijana olen pitkään odottanut teosta, joka ei kerro vain traumaattisesta menneisyydestä ja traagisista kohtaloista, vaan pohtii sitä, miten me voisimme alkaa ymmärtää tuota menneisyyttä ja sen merkitystä itsellemme.
*
Stepanovalla on kiinnostavia näkökulmia nyky-yhteiskuntaan. Keskustelussa Ljudmila Ulitskajan kanssa hän pohtii mm. nykyistä "muistiteollisuutta", joka tallentaa jokaikisen jäljen, jonka jätämme digitaaliseen maailmaan, vaikka emme sitä haluaisikaan. Stepanova kutsuu tätä valtavaa kerääntyvää tietomassaa olemassaolon digitaaliseksi "saasteeksi", joka mittakaavaltaan muistuttaa nykyistä ympäristökatastrofia: valtavia jätevuoria ja käsittämättömiä määriä muoviroskaa, joka ei koskaan tule poistumaan ekosysteemistä. Nykyteknologia antaa mahdollisuuden ikuistaa korkearesoluutioisin kuvin jokaikisen ateriamme, kahvikupposemme, näkemämme kauniin maiseman digitaaliseen pilvipalvelimeen. Kysymys kuuluu: mitä ja ketä varten?
*
Muiston muistolle ilmestyy Mika Pylsyn suomentamana ja Siltalan kustantamana.
Kommentit
Lähetä kommentti